Siirry sisältöön

Tuomariesittely- Saija Juutilainen


Kuten useimmat teistä jo tietävätkin, ensimmäinen saluki perheeseemme saapui syksyllä 1980 – uutena rodun harrastajana vaikkakaan en niin noviisina koiramaailmassa, olin toiveikkaana varannut suklaanruskean hapsullisen narttupennun Grönforsin Pirjolta ihastuttuani Dipolissa järjestetyssä erikoisnäyttelyssä samanlaiseen El Hamrah Shamiliin. Ja kuinka sitten kävikään – meille muutti saluki, ja alkuperäisen suunnitelman mukaan ainoastaan sukupuoli täsmäsi eli sileäkarvainen grizzle El Hamrah Charata ”Västäräkki – Vässy – Väinö” rakkaalla lapsella tunnetusti on paljon nimiä. Yhdessä harrastimme vuosia näyttelyitä ja juoksukilpailuja hyvin vaihtelevalla menestyksellä, mutta aina niin innokkaasti ja jälkeenpäin tulee mietittyä, miten ihmeessä silloin riitti kaikkeen mahdolliseen aikaa ja energiaa?

1980-luvun alkupuolella, kun ensimmäisten salukien kanssa kävimme näyttelyissä, kaikki vinttikoirat (silloinen ryhmä F) yleensä arvosteli Tuulikki Stöckell, Orvo Virtanen tai Pirkko Konttinen – kaikki vinttikoiraharrastajia tai kasvattajia. Aina erikoisnäyttelyihin kutsuttiin pitkänlinjan kasvattajia englannista tai pohjoismaista tai Keski-Euroopasta tai joskus peräti Ameriikasta asti tai ehkä ihan Austraaliastakin, jos rahaa oli onnistuttu HVKn Mäkelänrinteen kirpputorimyynnillä keräämään.

Helsingin Vinttikoirakerho ja Kivenlahden Koirakerho olivat omat kerhomme, Salukikerhostahan tuolloin ei vielä ollut tietoakaan ja saimme ystäviä yli rotu- ja ryhmärajojen mikä oli hienoa ja opettavaista ja avasi tietämystä muihin rotuihin ja lajeihin. Näissä kerhoissa pääsin myös ensimmäistä kertaa kokemaan näyttelyiden ja ratajuoksukilpailujen järjestämisen riemua ja heti syksyllä olin jo kehäsihteerikurssilla ja ensimmäistä harjoittelua tekemässä Messukeskuksen näyttelyssä tanskandoggikehässä – ehkä olisi ollut helpompikin paikka aloittaa.

Kehäsihteerinä toimin hyvin aktiivisesti lähes kaksikymmentä vuotta ja samanaikaisesti kuuluin moneen näyttelytoimikuntaan milloin puheenjohtajana tai sihteerinä, mutta erityisesti erikoisnäyttelyissä korostui jo alusta asti moniosaaminen eli kaikki me teimme innokkaasti kaikkea. Niin monet näyttelyluettelot, kilpailuohjelmat ja vuosikirjat ovat syntyneet keittiön pöydän ääressä yötä myöten kirjoittaen – välillä sitten leikattiin muovinauhoja ja askarreltiin ruusukkeita ja sämpylöitä.

Luottamustoimista läheisin, vaativin ja pitkäaikaisin oli Suomen Salukikerhon puheenjohtajuus vuosina 1995–2002, olen myös ollut Suomen Vinttikoiraliiton hallituksen jäsen ja toiminut liiton näyttelyvaliokunnassa sekä kouluttanut liiton rotuja uusille ulkomuototuomareille. Ladies Kennel Clubin hallituksessa ja sihteerinä toimin kymmenisen vuotta, paljon ennen sähköpostia ja kännykkää, joten paperityötä sielläkin riitti. Ulkomuototuomariyhdistyksen hallituksessa vaikutin aina valmistumisvuodestani 1999 vuoteen 2011 asti ja olen ollut jäsenenä Kennelliiton Näyttely- ja Ulkomuototuomaritoimikunnassa sekä rotumääritelmätyöryhmässä.

Ulkomuototuomarikurssille pyrin ja pääsinkin heti ensimmäisellä yrittämällä vuonna 1998 ja siitä alkoi mielenkiintoinen ja tiivis 15 vuoden kouluttautuminen uusiin rotuihin. Niin paljon olen kennelvierailuita ja opintomatkoja tehnyt sekä tutustunut eri harrastusmuotoihin, jalostustarkastuksiin ja erikoisnäyttelyihin ettei niissä vietettyjä päiviä eikä kulutettuja euroja lasketa – mutta ainahan harrastukset vievät mukanaan ja niin kävi tässäkin tapauksessa.

Mitä nämä vuodet ovat minulle antaneet – vaikeaan kysymykseen vastaan ”todella paljon – sillä tästä on muodostunut jo elämäntapa” – miten viisas olisin ollutkaan silloin, jos kaiken sen mitä tiedän ja osaan nyt olisin hallinnut jo yli 40 vuotta sitten, mutta tietysti niin paljon olisi jäänyt kokeilematta ja kokematta. Joskus voisi leikitellä ajatuksella ”mitä, jos minulla ei olisi koskaan ollut salukia tai koiraa” – mutta tämä vaihtoehto tuntuu niin vieraalta että muuten niin vilkas mielikuvitukseni loppuu kokonaan.

Saija Juutilainen